Sisäkiipeily on per**estä!!

Muistan ajatelleeni otsikon lailla viime syksynä kun sateet alkoivat. Sää alkoi pikkuhiljaa muuttumaan entistä kosteammaksi ja lämpötilat kääntymään talvea kohti. Ajatuksissani pyöri vaan pitkä ja todella hieno päättynyt ulkokiipeilykausi. Se kausi oli oikeastaan ensimmäinen kausi jona kiipesin ulkona. Se kausi jolloin vasta ymmärsin ulkokiipeilyn merkityksen. Ja tämän oivaltaneena vasta kunnolla kiipeilystä innostuin.

Olin alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään tekniikan merkitystä kiipeilyssä. Ja etenkin jalkatekniikan merkitystä ulkona kiivetessä. Sisällä kiivetessä on melko selkeää minne ne jalat kannattaa laittaa. Ulkona taas korostui jalan laittaminen oikealle otteelle. Ja otteella vielä siihen oikeaan kohtaan. Muuten jalka lipsahti ja seurauksena oli hylätty suoritus ja pettymyksen tunne saavuttamattomasta. Ja eihän niitä jalitsuja aina edes ulkona ole vaan töppönen asetetaan varovasti ja tarkasti siihen kohtaan missä sattuu olemaa hieman karheutta tai yksittäinen pieni kide.

Mennyt kausi piti sisällään ensimmäiset seiskan boulderini. Tuo maaginen aloittelevan kiipeilijän tavoite. Tai enhän tietenkään muiden tavoitteita tiedä mutta pari vuotta kiivettyäni se iskostui jotenkin takaraivoon.

Seitsemän aa. Se merkitsi minulle jotenkin siirtymistä seuraavalle tasolle. Se auttoi konkreettisesti havaitsemaan, että olin kehittynyt tavalla tai toisella. Ja tämä pienen pieni kehitys antoi suuren potkun kehittyäkseni vielä enemmän ja päästäkseni seuraavalle tasolle, mikä se seuraava taso sitten ikinä onkaan.

Oli siis tullut aika siirtyä sisälle harjoittelemaan. Ulkona herkuttelun jälkeen se tuntui jotenkin rangaistukselta. Pimeydessä ja kylmässä harjoittelu ei aina tuntunut mielekkäältä mutta motivaatiota piti yllä tuleva kausi. Josko silloinkin kokisi samankaltaisia tunteita kun menneenä vuotena.

Ja kokeehan sitä. Tottakai. Mutta en usko enää ikinä kokevani sellaisia onnistumisen ja uuden saavuttamisen tunteita kuin sinä kautena. Silloin koin ne ensimmäistä kertaa. Toki olen senkin jälkeen onnistunut ja topannut itselleni vaikeita bouldereita mutta ei ne enää aivan samalta tunnu. Siinä ensimmäisessä kerrassa vaan oli sitä jotain.

Fiilikset olivat kuin hieman vedellä laimennettuja. Vähän kun joisi kakkosolutta. Tai oikeastaan saavuttamisen tunne oli voimakas mutta se ei kestänyt niin pitkää aikaa kuin männä kautena. Ekan seiskan jälkeen hymyilin vielä kaksi päivää tapahtuman jälkeenkin. Nykyään olen tottakai tyytyväinen mutta ajatukset siirtyvät jo seuraavaan tavoitereittiin. Nälkä kasvaa syödessä tässäkin asiassa. Pakko saada lisää.

Viime ulkokautena en tainut käydä sisällä kiipeämässä kun pari kertaa ennen syksyn sateita. Pääosa harjoittelusta tapahtui ulkona. Ulkona missä oppii myös parhaiten tekniikkaa. Mielestäni sisällä kiipeämällä oppii kiipeämään hyvin sisällä. Tottakai sisällä saa tehtyä määrällisesti enemmän muuveja kuin ulkona yleensä. Riippuu tottakai mitä kiipeää mutta itselläni ulkona kiivetessä sormista loppuu enemmin nahka kuin miehestä virta. Ulko- ja sisäkiipeily ovat kaksi eri asiaa vaikkakin tukevat toisiaan todella voimakkaasti. Sisällä saan mehut lihaksista tehokkaammin pois mutta haasteena on siirtää sisäkiipeilyssä saavutetut asiat myös ulos.

Mikäli Suomen sää vaan sen sallisi niin kiipeäisin pelkästään ulkona. Mutta täällä on oikea talvi. Ja kevät ja syksy sataa paljon. Kesälläkin sataa. Ja on kuuma. Liian kuuma. Käden hikoaa ja lähtee nahat. Jos lähtee nahat niin ei ole kiva kiivetä. Tai töissä kosketella kuumia asioita nahattomilla käsillä.

Nyt on taas kesän kuumin hetki. Ensin ajattelin, että miksi ihmeessä haluaisin mennä sisälle kiipeämään kun ulkonakin voisi olla. Sitten tuli helle ja kosteus. Ulkona pystyi vieläkin jotenkin harjoittelemaan mutta se ei tuntunut järkevältä. Päätin lähteä ihmettelemään miltä hetki sitten avatulla Boulderpajalla näyttää.

Yllätys oli suuri kun kävelin autolle sisätreenin jälkeen. Käsivarret ovat pumpissa. Sormet ovat väsyneet. Hikikin oli. Ja mieli oli tyytyväinen. Kyllä. Jopa mielikin oli tyytyväinen. Pajalla oli kaikki niinkun pitää. Jyrki L on tehnyt siellä hienoa työtä. Reitit olivat mielenkiintoisia ja tilat olivat mahtavat. Osan reiteistä pääsi myös toppaamaan ihan päälle asti. Patjoissa ei ollut rakoja ja mankkakin oli ilmaista.

Yritän käydä kiipeämässä ulkona niin paljon kun mahdollista. Mutta silloin kun säät eivät sitä salli, niin suuntaan aivan varmasti pajalle. Tunsin pientä syyllisyyttä kun salaa hieman toivoin, että helteet vielä jatkuisivat, jotta pääsisi taas pajalle kiipeämään muutamaa kutkuttamaan jäänyttä reittiä. Suuntaan pajalle myös silloin kun aikaa on vain vähän käytettävissä. Siellä saan parhaan tehon irti lyhyessä ajassa.

Suomessa sisäharjoittelu on välttämätöntä mikäli haluaa olla iskussa silloin kun sää sallii ulkokiipelyn. Iso kiitos sinulle Jyrki L, että sisälläkin on nyt mukava harjoitella. Jopa kesken ulkokauden.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s